Elina kommentoi edellisen postauksen peruna-kankaanpainantaa, että kiva kun jaksan lasten kanssa askarrella (jos se nyt juuri näin sattui menemään). Jäin sitä miettimään, että miten niin jaksan? Kun mulle se ei ole jaksamista, vaan enemmänkin helpotus. Meillä kun sattuu olemaan kaksi sellaisella temperamentilla varustettua lasta (no joo, ehkä puhutaan nyt enemmän ykkösestä kuin pikkukakkosesta), ettei täällä pysy porukka järjissään jos ei mitään ohjattua tekemistä löydy. Ihan pienestä pitäen Nooa on ollut tosi vilkas ja esimerkiksi aamulla tiesi tasan tarkkaan, koska kello on 9, sillä silloin alkaa poika hypellä pitkin seiniä ja olisi jo pitänyt ehtiä ulos. Siksi me ollaan aina ravattu pitkin poikin touhuamassa sitä sun tätä, eikä juurikaan istuskeltu kotona.

Nykyään kotosalla oleminen onnistuu hiukan paremmin, mutta edelleen kiivasluontoisuus näkyy siinä, että vapaasti leikkiessään ei menee montaa minuuttia, kun Mea on saanut köniinsä tavalla tai toisella, puolivahingossa tai tahallaan. Jostain syystä (sisarusrakkaus / -kateus / se vaan nyt on siinä riepoteltavana?) sisko on se joka saa pahimmat kohtelut, hoidossa kuulemma ei muille tee mitään tällaista. Joka tapauksessa, tästä johtuen meidän lapset ovat hyviä ohjatuissa toiminnoissa -kun me ollaan sellaisia aina tehty. Yhteiset askarteluhetket, retket lähimaaston paikkoihin (vesitorni, jee!), liikuntajutut, lumileikkiprojektit (viime viikolla katoton iglu) toimivat oikein hyvin. Hoidostakin on sanottu, että kaikki missä aikuinen on mukana, sujuu hienosti, lapset innostuvat ja osaavat paljon. Mutta taidoissa onkin sitten hiomista siinä kohti kun pitäisi samanikäisen/ hieman nuoremman kanssa leikkiä keskenään, tai olla isossa lapsilaumassa, jolloin Nooa helposti reagoi liiallisiin ärsykkeisiin reuhavaihteella.

Me kävimme puheterapeutilla pari kertaa arvioinnissa, kun erityislastentarhanopettajan mielestä Nooan puhe oli epäselvää (etenkin kun Nooa innostuu tai on paljon lapsia tilanteessa). Puheterapeutti huomasi myös tämän (mistä minä en ollut vielä osannut huolestua..), mutta sanoi että puhe on selvästi kehitysvaiheessa eikä mitään niin isoa ongelmaa ole, että tarvitsisi nyt terapiaa harrastaa enempää. Antoi kuitenkin kivoja vinkkejä tehtäviksi ja peleiksi.  Puhuimme terapeutin kanssa myös yleisesti kehityksestä ja sosiaalisten taitojen kehittymättömyydestä, ja oli oikein kiva pitkästä aikaa ammattilaisen kanssa keskustella. Sai taas uusia näkökulmia ja toisaalta toivoa, että kyllä siihen voi vielä hyvinkin vaikuttaa, eikä koulukiusaajan tulevaisuus ole lukkoon lyöty.

Hassua oli kun kuulin viime viikolla, että hoidossa on toinenkin poika, joka on pienempänä reagoinut väkivaltaisesti. Sekä hän että Nooa ovat vaihtaneet lievempään, mutta ei vieläkään ideaaliseen reagointitapaan: karjuminen. Siellä ne kuulemma leikkivät pitkään keskenään ja kun tulee kina jostakin, alkavat molemmat lähes yhtäaikaa karjua toistensa kurkkuihin. Heh, mua lähinnä nauratti vaikkei varmaan olisi pitänyt...Saapahan nooakin osansa ;)

Jospa sitten eksyisin takaisin aiheeseen... Jaksaminen on näkökulmakysymys. Serkkuni ihmetteli jaksamistani; lapset, opiskelu, liikunta, kuoro, käsityöt... No,  voin vain kuvitella miltä tämä härdelli lapsettoman näkökulmasta näyttää ;) Mutta eihän sitä enää siinä vaiheessa kysytä että jaksatko varmasti ja haluatko, kun ne on jo tehty. Enkä mä kyllä  muuttaisi tätä vaikka kysyttäisiinkin. Ja loput tuosta listasta on ihan eri sarjaa: opiskelusta saan sitä kaipaamaani älyllistä kuormitusta, liikunta, kuoro ja käsityöt (enemmän tai vähemmän säännöllisesti kutakin harrastettuna) ovat niitä mistä sitä energiaa saa. Kun saa keskittyä johonkin kivaan omaan juttuun ja nauttia siitä. Mutta ilmeisesti ihmettelevälle serkulleni koko mainitsemansa lista oli työläiden hommien puolella. Elämäntapansa kullakin, minä kuulun niihin jotka jo ennen lapsia buukkasivat päivänsä täyteen tekemistä eivätkä osaa nauttia hetkestä  ja rentoutua kuin silloin tällöin.

Tulipas romaani =) Ja siis tottakai niitä hetkiä on (ja paljon) jolloin ei mitenkään jaksaisi. Mutta ne menevät ohi. Yleensä.